Resonanssi: uusi linssi taiteen välisiin yhteyksiin
Inspiraatio on väärä sana sille, mitä yhden taiteilijan työ tekee toiselle. Resonanssi on reilumpi: jaettua sitoutumista, ei yksi yhteen -vaikutusta — ja miksi valokuvakirjan alla soi Robynin kappale.
Taiteessa käytämme usein sanaa ’inspiraatio’.
Mutta olemme ehkä kadottaneet sen todellisen olemuksen.
Sanat, joilla puhumme suhteestamme taiteeseen, asettavat helposti laput havaintomme silmille. Otetaan vaikka sana ’inspiraatio’, jumalallinen henkäys. Sitä käytetään niin yleisesti ja heitellään niin huolettomasti, että sen ydin on ehkä kadonnut meiltä. Määritelmän mukaan inspiraatio on ”prosessi, jossa ihminen saa henkisen sysäyksen tehdä tai tuntea jotakin, erityisesti tehdä jotakin luovaa”.
Haluaisin tarjota toisen sanan, kun puhumme työstämme: resonanssi. Kun resonoin toisen taiteilijan työn kanssa, tunnen syvän yhteyden, ikään kuin puhuisimme samaa taiteellista kieltä samalla aallonpituudella. Tämä on enemmän kuin pelkkää inspiraatiota — kyse on jaettujen ajatusten, jaettujen vakaumusten ja jaetun näkemyksen säikeiden löytämisestä.
Kun kuvailemme toisten työtä, meillä on tapana etsiä tunnettuja taiteilijoita, nykyisiä tai menneiden aikakausien, ja nimetä heidät inspiraation lähteiksi. Tai kun taiteilija itse kertoo saaneensa inspiraationsa tunnetuilta taiteilijoilta, tunnemme helpotusta, koska ilmeiset yhteydet on helppo vetää. Mutta emmekö samalla sivuuta vähemmän juhlittujen taiteilijoiden panoksen? Eikö ole vaarana, että kiellämme sen valtavan, kollektiivisen vaikutuksen, jonka tunnetut, tuntemattomat ja unohdetut taiteilijat ovat aikojen saatossa jättäneet taiteelliseen herkkyyteemme?
Pitäisikö voittajien viedä kaikki?
Resonanssin ajatteleminen inspiraation sijaan tuntuu reilummalta kunnianosoitukselta sille taiteellisen ajattelun maailmankaikkeudelle, josta me kaikki ammennamme. Se antaa meidän tunnustaa vaikutteiden suuren kudelman vähättelemättä kenenkään panosta ja rajaamatta ymmärrystämme suoraviivaisiin, yksi yhteen -yhteyksiin.
Ajattelen valokuvasarjaani Come Get Your Honey. Kirjan esseessä rakas ystäväni, kuraattori Marianne Ager vertasi työtäni Nan Goldinin ja Christer Strömholmin teoksiin, joiden valokuvat nekin dokumentoivat LGBTQIA+-yhteisöjen tärkeitä kertomuksia. Lukija voi sanoa, että olen ehkä saanut heiltä ’inspiraatiota’ (ja mitata työtäni heidän työtään vasten), mutta minä ehdotan, että työni ’resonoi’ heidän työnsä kanssa — ei ilmeinen vaikute vaan jaettu sitoutuminen ja luova voima. Itse asiassa resonanssini ulottuvat valokuvausta pidemmälle: maalareihin, muusikoihin, kirjailijoihin, psykologeihin, filosofeihin ja queer-vatsatanssijaystäviini.
Otetaan mukaan musiikki, toinen taiteenlaji, tuomaan tähän keskusteluun vielä yksi ulottuvuus. Syvimmät resonanssini tulevat usein juuri sieltä. Musiikki peilaa ja vahvistaa senhetkistä mielialaani aivan omalla tavallaan, ja voin kuunnella yhä uudelleen kappaleita, jotka osuvat minussa oikeisiin sointuihin. Jos olet nähnyt kirjani Come Get Your Honey, olet ehkä huomannut siinä rytmisen pohjavirran, kertomuksen alla kulkevan melodian (vihje: kokeile googlata ’Robyn Honey’).
Haluan täsmentää, etten tarkoita kappaletta, joka olisi inspiroinut kirjan tavanomaisessa mielessä. Pikemminkin sen tunnelataus toisti omia tunteitani editointivaiheen aikana ja vaikutti siten teoksen kokonaissävyyn ja tunnelmaan.
Taide ei synny tyhjiössä — se on jatkuvaa vuoropuhelua, joka ulottuu yli sukupolvien, kulttuurien ja yksilöiden. Me kaikki osallistumme tähän vuoropuheluun lainaten, tulkiten uudelleen, myös unohtaen, tai yksinkertaisesti luoden omia uusia ajatuksiamme. Joten kun seuraavan kerran huomaat ihailevasi jotakin taideteosta, kysy itseltäsi: inspiroiko se sinua vai resonoiko se kanssasi?