Resonanssi: uusi linssi taiteen välisiin yhteyksiin
Inspiraatio on väärä sana sille, mitä yhden taiteilijan työ tekee toiselle. Resonanssi, jaettu sitoutuminen eikä yksi yhteen -vaikutus, on reilumpi sana. Lisäksi siitä, miksi valokuvakirjan alla soi Robynin kappale.
Taiteessa käytämme usein sanaa ’inspiraatio’.
Mutta olemme ehkä kadottaneet sen todellisen olemuksen.
Sanat, joilla puhumme suhteestamme taiteeseen, asettavat helposti laput havaintomme silmille. Otetaan vaikka sana ’inspiraatio’, jumalallinen henkäys. Sitä käytetään niin yleisesti ja heitellään niin huolettomasti, että sen ydin on ehkä kadonnut meiltä. Määritelmän mukaan inspiraatio on ”prosessi, jossa ihminen saa henkisen sysäyksen tehdä tai tuntea jotakin, erityisesti tehdä jotakin luovaa”.
Kun puhumme työstämme, haluaisin tarjota toisen sanan, resonanssin. Kun resonoin toisen taiteilijan työn kanssa, tunnen syvän yhteyden, ikään kuin puhuisimme samaa taiteellista kieltä samalla aallonpituudella. Tämä menee inspiraatiota pidemmälle. Se tarkoittaa jaettujen ajatusten, vakaumusten ja näkemyksen säikeiden löytämistä.
Kun kuvailemme toisten työtä, meillä on tapana etsiä tunnettuja taiteilijoita, nykyisiä tai menneiden aikakausien, ja nimetä heidät inspiraation lähteiksi. Tai kun taiteilija itse kertoo saaneensa inspiraationsa tunnetuilta taiteilijoilta, tunnemme helpotusta, koska ilmeiset yhteydet on helppo vetää. Mutta emmekö samalla sivuuta vähemmän juhlittujen taiteilijoiden panoksen? Eikö ole vaarana, että mitätöimme tunnettujen, tuntemattomien ja unohdettujen taiteilijoiden valtavan, kollektiivisen vaikutuksen, joka on aikojen saatossa muovannut taiteellista herkkyyttämme?
Pitäisikö voittajien viedä kaikki?
Kun ajattelemme inspiraation sijaan resonanssin kautta, kunnianosoitus sille taiteellisen ajattelun maailmankaikkeudelle, josta me kaikki ammennamme, tuntuu reilummalta. Näin voimme tunnustaa vaikutteiden laajan verkon vähättelemättä kenenkään panosta ja rajaamatta ymmärrystämme suoraviivaisiin, yksi yhteen -yhteyksiin.
Ajattelen valokuvasarjaani Come Get Your Honey. Kirjan esseessä rakas ystäväni, kuraattori Marianne Ager vertasi työtäni Nan Goldinin ja Christer Strömholmin teoksiin, joiden valokuvat nekin dokumentoivat LGBTQIA+-yhteisöjen tärkeitä kertomuksia. Lukija voi sanoa, että olen ehkä saanut heiltä ’inspiraatiota’ (ja mitata työtäni heidän työtään vasten), mutta minä ehdotan, että työni ’resonoi’ heidän työnsä kanssa, enemmän jaetun sitoutumisen ja luovan voiman kautta kuin minkään ilmeisen vaikutteen kautta. Itse asiassa resonanssini ulottuvat valokuvausta pidemmälle, maalareihin, muusikoihin, kirjailijoihin, psykologeihin, filosofeihin ja ystäviini, queer-vatsatanssijoihin.
Otetaan mukaan musiikki, toinen taiteenlaji, tuomaan tähän keskusteluun vielä yksi ulottuvuus. Syvimmät resonanssini tulevat usein juuri sieltä. Musiikki peilaa ja vahvistaa senhetkistä mielialaani aivan omalla tavallaan ja voin kuunnella yhä uudelleen kappaleita, jotka osuvat minussa oikeisiin sointuihin. Jos olet nähnyt kirjani Come Get Your Honey, olet ehkä huomannut siinä rytmisen pohjavirran, kertomuksen alla kulkevan melodian (vihje: kokeile googlata ’Robyn Honey’).
Haluan täsmentää, etten tarkoita kappaletta, joka olisi inspiroinut kirjan tavanomaisessa mielessä. Pikemminkin sen tunnelataus resonoi omien tunteideni kanssa editointivaiheessa ja vaikutti siten teoksen kokonaissävyyn ja tunnelmaan.
Taide syntyy jatkuvasta vuoropuhelusta, joka ulottuu yli sukupolvien, kulttuurien ja yksilöiden. Me kaikki osallistumme tähän vuoropuheluun lainaten, tulkiten uudelleen, myös unohtaen tai yksinkertaisesti luoden omia uusia ajatuksiamme. Kun siis seuraavan kerran huomaat ihailevasi jotakin taideteosta, kysy itseltäsi: inspiroiko se sinua vai resonoiko se kanssasi?